Mielenterveys

Terapiapäiväkirja | ”Olen riittävä juuri näin”

2021-04-05-105242372

En keksinyt parempaakaan otsikkoa, mutta ajattelin tehdä blogiin uuden postaussarjan. Lukuisen yksityisviestien myötä tiedän, kuinka suuri vertaistuen tarve olisi juurikin epävakauden (sekä myös traumataustan) kanssa kamppaileville. Diagnoosiin liitetään häpeää ja kyllä, itsekin häpeän diagnoosia aivan valtavan paljon. Koen silti että minua ei haittaa puhua julkisesti aiheesta (triggeröimättä), jakaa erilaisia apukeinoja sekä vaikkapa ajatuksia joita terapia herättää. Terapiapäiväkirja onkin oiva tapa niputtaa tämä kaikki yhden postaussarjan alle.

Olen käynyt läpi niin monta hoitopaikkaa, että olen mennyt niissä itsekin jo sekaisin. Oli turhauttavaa, kun en tiennyt mikä minulla oli ja pompoteltiin paikasta toiseen. Jälkeenpäin tarkasteltuna kaikki oli tosin melko selvää, mutta onneksi psykiatria kehittyy ajan myötä. Lopulta kun kaikki kiteytyi epävakauden ja traumataustan ympärille, oli helpotus tietää että kaikki se mille ei aiemmin ollut selitystä, olikin paradoksaalisesti kuitenkin looginen reaktio kaikkeen mitä elämän varrella oli ehtinyt tapahtua. Aluksi terapian aloitettua – melkeinpä tasan vuosi sitten – tuntui että sain purkaa sitä jättisuurta vyyhtiä, mikä pään sisälle oli kerääntynyt. Kuitenkin kun käsittely siirtyi yhä kipeämpiin aiheisiin, hiipi monesti mieleen tunne, että oikeastaan kaduin vähän miksi edes halusin kohdata sellaisia asioita. Toisaalta kysyin itseltäni toistuvasti ”miksi”. Tiedonjano ei jättänyt rauhaan. Halusin tietää kaikesta kaiken ja käsitellä asiat vain äkkiä pois jotta voisin jatkaa taas elämää. Tai siis passiivisesti hyväksyä kaiken, ymmärtää faktatiedon ja sitten mennä eteenpäin.

Mutta ei se niin toimi. Asiat täytyy oikeasti hyväksyä, minun subjektiivisesta näkökulmastani, ja ymmärtää että se kaikki myös rakentuu oman elämänjanani varrelle. Muuttaa syvään pinttynyttä käsitystä siitä, että olen ainoastaan huono ja arvoton. Elämässä on ollut myös paljon onnistumisia ja hyviä hetkiä. En tosin kyllä ole vielä siellä asti, mutta vähitellen sitä kohti.

Terapeutti muistuttaa usein että terapia ei ole suoritus, jossa joko onnistuu tai ei. Muistutus rehellisesti sanottuna ärsyttää, vaikka tiedän sen olevan täysin totta. Tai ehkä juurikin sen takia. Jo valmiiksi luonteeltani perfektionistina sitä lähtee helposti yrittämään liikaa ja pakottamaan etenemään nopeampaa asioita, kuin oma mieli sen sallisi. Välissä tarvitsee kuitenkin muutakin. Tavata ystäviä, tehdä kivoja asioita jotka tuovat hyvän mielen, rentoutua ja liikkua luonnossa. Rutiineja ja ihan tavallisen arjen, jonka keskelle voi sitten mahduttaa niitäkin hetkiä kun harjoittelee vaikkapa uusia toimintatapoja vaikeiden hetkien tullen tai käsittelee asioita päiväkirjassa. Kuitenkin elämä tapahtuu lopulta terapian ulkopuolella, ja se meinaa unohtua välillä. Terapia on sen tukena että voisin joskus tulevaisuudessa elää jotakuinkin sellaista elämää johon tähtäänkin. Tällä hetkellä se on pääosin tasapaino ja turvan tunne, jonka päälle arki muuten rakentuu. Se että jaksaisin taas paremmin ja olisin omasta mielestäni ihan okei -tyyppi, joka uskaltaa välillä myös miettiä hyviäkin asioita itsestään ilman huonoa omatuntoa.

Näiden pohdintojen myötä voisin yrittää ottaa aikaa myös kivoille asioille loppuviikosta. Olen pitkään halunnut kirjoittaa taas aktiivisemmin blogiakin, mutta ette uskokaan millainen perfektionisti silloinkin takaraivossa soimaa, että en minä nyt tällaista ja tällaista voi kirjoittaa tai jakaa. Läheisen sairastuminen on myös uuvuttanut valtavasti. Olen yrittänyt miettiä että on ehkä ihan okei tässä tilanteessa, että joskus jonkun päivän vain olen enkä tee mitään sen kummempaa. Olen sängynpohjalla ja kahlaan läpi hyvänmielen sarjoja ja YouTube-videoita. Lepoa ja tekemistä sopivassa tasapainossa. Arkea kun on kuitenkin jotenkin yritettävä kaiken keskellä vain jatkaa – niin koronatilanteen, läheisen sairastumisen kuin omankin sairastamisen keskellä. Palauttaa elämään rutiineja ja tekemisiä, joista saa voimia.

Ehkä teksti herättää itsenikin että nyt on aika paljon meneillään…Voisin taas muistaa pysähtyä ja olla itselleni lempeämpi. ♥

2 kommenttia

  • Ann

    Haluaisin kysyä ahdistuneisuushäiriöstäsi.

    Omassa suvussani on sitä jonkin verran, ja olen miettinyt, voisiko se johtua siitä, että lapsena ei ole saanut näyttää negatiivisia tunteita? Suvussa on useimmilla vanhemmilla ollut sellainen tapa, että jos lapsi meinaa suuttua, huomio yritetään kääntää esim. johonkin kivaan leluun tai sitten vanhempi jättää lapsen yksikseen puhisemaan. Tai jos lapsi itkee, itkulle suututaan. Samoin lapsen tunteiden ilmaisua hävetään.

    Kiinnostaisi kuulla, oletko itse yhdistänyt tällaisen taustan ahdistuneisuuteen – että ei ole lohdutettu tai ei ole saanut suuttua. Vai voiko ilman tällaistakin kasvatusta kehittyä ahdistuneeksi?

    Kiitos paljon!

    • Enni

      Hei ja kiitos kommentista! En yleensä avaa blogissa diagnoosieni taustoja, jollei joku asia ole yleisellä tasolla käsiteltävä, kuten vaikkapa koulukiusaaminen. Negatiivisten tunteiden tukahduttaminen voi kyllä varmasti jonkun verran vaikuttaa siihen miten myöhemmällä iällä reagoi eri tunnetiloihin. Herkästi ahdistuvaksi voi tietenkin kehittyä syyn jos toisenkin kautta, mutta miksei tuollaiset tunnetilat (suuttumus, suru, häpeä) joko itse koettuna tai muilla, voi myöhemmin tiedostamattakin aiheuttaa ahdistusta tai laukaista mielen sisällä jonkun syvälle juurtuvan kaavan joka muistuttaa kertomistasi kokemuksista. Itse olen luonteeltani ollut aina melko epävarma, herkkä reagoimaan asioihin ja hieman murehtimaan taipuvainen, joten ainakin se on varmasti ollut pohja, jonka päälle myöhemmät kokemukset ovat summautuneet yhteen ja aiheuttanut ahdistuneisuutta. Varmaan palaan vielä ahdistusaiheeseen toisen postauksen muodossa, josta voi löytyä vinkkejä sen hallintaan. 🙂

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.