• Mielenterveys,  Puheenaiheet

    Itsemurhien ehkäisypäivä – toivoa vaikean tilanteen keskelle

    Tänään 10.9 vietetään Kansainvälistä itsemurhien ehkäisypäivää. Koska mielenterveys ja kyseinen aihe yleisesti ottaenkin on asia joka ehdottomasti ansaitsee oman postauksensa, ajattelin että kirjoitan siitä tänäkin vuonna ajatuksiani. Itsemurhaa yrittävä tai siihen päätyvä ihminen saatetaan nähdä itsekkäänä, välinpitämättömänä ja aihe herättää monenlaisen tunteiden kirjon. On tutkittu että ihminen ei itsetuhoisella hetkellä ajattele rationaalisesti – eihän itsensä tappaminen ole se mihin evolutiivisesti ihmisen elämä perustuu – hengissä säilymiseen. Ihminen pyrkii luonnostaan kauemmas kivusta ja lähemmäs hyvää oloa. Näen että itsemurha on täten myös teko, jonka pyrkimys on päästä kauemmas kivusta ja kohti oletettua helpotusta tai hyvää oloa. En tiedä olenko pohjimmiltani koskaan itse halunnut tekoni hetkellä oikeasti kuolla sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan…

  • Mielenterveys

    Ahdistus – mukana hiipivä kanssakulkija

    Kun aina ahdistaa. Herään pakokauhuun ja puristavaan tunteeseen rintakehällä, vaikken ole nähnyt painajaista. En saa kiinni miksi taas herään tuohon tuttuun mukana hiipivään kanssakulkijaan – ahdistukseen. Tarkistan yöpöydän valkeasta kellosta digitaalisesti piirtyvän kellonajan, joka ei kauhun sekaisissa tunteissa näytä aikaa, johon olin asettanut herätyksen. Se näyttää että heräsin taas pari tuntia liian aikaisin. Ahdistukseen. Joskus kysyttäessä kuinka suuren osan ajasta ahdistus valtaa mieleni, on helpompi vastata kuinka suuri osa ei kulu ahdistuksen vallitessa. Kysyttäessä taas mitkä asiat aiheuttavat ahdistusta, on helpompi vastata mitkä asiat eivät ahdista. Jos päivässä tunti kuluu ilman ahdistusta, se on luksusta. Se yksi tunti. En uskalla silloin edes ajatella että vau. Nautin vaan vallitsevasta hetkestä ihan jokaisella…

  • Mielenterveys

    Diagnooseista huolimatta minä – ihminen

    Mustaa valkoisella. ”Pitkäaikaissairas” luen paperista, jonka posti juuri lähetti. Se on sana jonka painan mielestäni mielelläni pois. Termin käyttö herättää synkän ja toivottoman mielikuvan itsestäni ja saa kysymään, sitäkö olen. Tai sitäkö vain olen. Lisäisin mielelläni perään myös lauseen ”muttei toivoton tapaus”. Ja sen perään vielä ”kuitenkin myös kaikkea muutakin kuin sitä”. Menoni ulottuvat pitkälti paikkoihin, jossa minut tyypitetään erilaisten diagnoosien kautta. Se on raskasta, olla leima otsassa kulkeva. Välillä ajatus ahdistaa niin paljon että ajattelen ihan konkreettisesti kulkevani leima otsassa, josta muut automaattisesti tekevät ennakkokäsityksensä. Ne tuskin aina ovat positiivisia. Haluaisin kuitenkin niistäkin huolimatta olla myös minä, ihminen. Paljon kaikkea muutakin kuin diagnooseja, mutta siitä puolesta kuitenkaan harvoin saan mahdollisuuden kertoa.…