Mielenterveys,  Puheenaiheet,  Terveys & Hyvinvointi

Suomiko hyvinvointivaltio?

hyvinvointivaltio-suomi

Päättöarvosanani yhteiskuntaopista oli 10, mutta myönnettäköön että en varmasti tiedä paljoakaan politiikasta. Seuraan aktiivisesti uutisista mitä on meneillään ja oman elämän kautta näen ne asiat, jotka juuri minua koskettavat. Kannanotot asioihin eivät yleensä ole blogini aiheita, mutta tämä asia on mielestäni kuitenkin niin tärkeä, että vaatii muutaman sanan myös tänne, vaikka samoilla vanhoilla aiheilla jatkossa pääpiirteittäin jatketaankin.

Pohjustuksena…

Törmäsin tänään uutiseen, jossa terveyspalvelut ovat romuttumassa muun muassa lääkäripulan takia. Vuodenvaihteessa tilanne kosketti itseäni, kun jouduin odottamaan lähemmäs pari kuukautta että saan ajan pitkittyneen flunssan takia lääkärille, mutta pitkän odottelun jälkeen aika ei ollut edes omalle terveyskeskukselle. Aikoja ei yksinkertaisesti ollut. Syy ei ole työntekijöiden, mutta neuvottomuus ja käsien nostaminen pystyyn harmittaa molemminpuoleisesti. Asioille ei pysty tekemään mitään, vaikka halua olisi.

Psykiatrisissa ongelmissa taas hoitotakuun mukaan jonotusaika on ainakin alle 23-vuotiaille kolme kuukautta, joka on kuitenkin aikana aivan liian pitkä. Lisäksi se ei toteudu monenkaan kohdalla. Mielen järkkyessä voi viikkokin olla kohtuuton aika odottaa. Välitöntä apua saavat vain ääritilanteissa olevat eli psykoottistasoisista häiriöistä kärsivät tai itsemurhavaarassa olevat. Täytyykö kuitenkin odottaa siihen asti että tilanne siihen ajautuu? Kukaan kun ei jaksa psyykkistä stressitilaa loputtomiin.

Kelan tilanne taas on ollut ruuhkautuneena pahasti pitkän aikaa, ja närkästyttää ihmisiä. Olen kiitollinen että itse saan rahallista tukea elämäntilanteessa, jossa en muilla tuloin pärjäisi, mutta olen esimerkiksi taistellut jo vuoden siitä, saanko käydä rahallisesti tuettuna terapiassa, joka minua hyödyttää. Tähän mennessä en saa, vaan kallis terapia täytyy maksaa itse. Viiden viikon arvioitu käsittelyaika siitä saisinko sittenkin korvausta terapiaan, umpeutui kolme kuukautta sitten, vaikka virallisesti asiaa onkin käsitelty jo vuosi – turhauttaa siis minua itseänikin. Olen valmis maksamaan jostakin joka minua ajaa eteenpäin, eli pitkällä aikavälillä niin että joskus minä olen se veronmaksaja (josta nyt itse hyödyn), mutta entä ne jotka eivät kykene terapiaa itse maksamaan tai ole siihen muuten oikeutettuja, vaikka sitä tarvitsisivat?

Sanat jotka pistivät miettimään

Tänään törmäsin myös sanoihin, jotka pistivät miettimään pitkäksi aikaa. Toivon että ne pistävät miettimään myös sinua, joka luet tätä.

Kuten täälläkin mainitsin, laitoin ystävänpäivänä ystävänpäiväkortit asuintaloni alaoville, jotta mahdolliset yksinäisetkin saisivat kokea tulleensa huomatuksi. Kukapa ei haluasi tulla jollakin tapaa nähdyksi. Vaikka teko sinänsä oli pieni, niin ainakin yhteen talon asukkaaseen tuo pieni ele oli kuitenkin tehnyt suuren vaikutuksen. Sain postilaatikkooni jo aiemmin kortin, jossa naapuri kiitti minua ja toivoi kerrostalon arkeen lisää tällaista piristystä.

Näin kyseistä ihmistä tänään myös rappukäytävässä. Sain lisää kiitoksia korteistani, jotka olivat hänelle olleet ilmeisen tärkeitä. Kun myös kuuntelin vastavuoroisesti mitä hänellä oli kerrottavana, vaikutti tapaaminen olevan hyvinkin tärkeä lyhyestä kestostaan huolimatta. Pariin minuuttiin mahtui murheita, mutta myös iloja. Kummankin puolittaminen ja jakaminen on tärkeitä, mutta toivoisi että niiden läpikäyminen ei jäisi siihen pariin minuuttiin. Useimmat meistä haluamme jakaa asioita jonkun kanssa, mutta lukuisat ihmiset elävät sen keskellä ettei ympärillä ole välttämättä ketään joka kuuntelisi. Kun lähdimme naapurini kanssa omille teillemme, totesi hän tapansa mukaan että menee nyt ruokkimaan parhaita ystäviään eli lintuja, ja toivotti minulle silmät loistaen mukavaa päivää.

Kohtaaminen sai hyvälle tuulelle, mutta toisaalta pisti pysäyttävällä tavalla pohtimaan, miltä todella tuntuu jos paras ystävä on lintu?

Egosentrinen ihminen ei näe metsää puilta

Ihmisille ovat tärkeitä ne asiat, jotka ovat läsnä omassa elämässä. Vaikka empatiaa löytyisikin, on vaikea asettua hetkeksi sellaiseen asemaan, joka ei kosketa itseä. On luonnollista, ettei voikaan ymmärtää sellaista jota ei ole itse kokenut. Terveys on useimmille itsestäänselvyys siihen asti kunnes sitä ei ole, ja esimerkiksi syrjäytymiselle ja mielenterveyden ongelmille on helppo sulkea silmät jollei ne ole osa omaa, tai läheisen elämää. Ihminen kuulee myös sen, mitä haluaa kuulla. Asioille on vaikea tehdä mitään, jollei konkreettisesti ymmärrä mitä on vaikkapa elää pudonneena läpi yhteiskunnan turvaverkoista, tai jos apua tarvitsee palavasti muttei sitä ole saatavilla. Yhteiskunta korostaa sitä että pitäisi saada aikaan ja olla hyödyllinen, uupumuskin on sallittua vasta sitten kun pakka levähtää lopullisesti käsiin. Hyvinvoinnin kulisseja yritetään ylläpitää vaikka väkisin. Avun pyytäminen saatetaan mieltää heikkoudeksi, vaikka todellisuudessa se olisi vahvuutta ja rohkeutta – huolehtimista omasta itsestään ja hyvinvoinnistaan.

Näemme asioita egosentrisesti, mutta mitä jos yrittäisimme kohdata toisemme itselle vieraammalta kannalta, avoimesti ja ennakkoluulottomasti? Heittämällä omat ennakkoluulot ja stereotypiat romukoppaan voi joskus avartaa maailmankuvaa yllättävälläkin tavalla, joka on hyväksi meille kaikille. Elämää on muistakin näkökulmista kuin vain omasta. Jos vastaus edellämainittuihin on jyrkkä ei, niin pohtiminen mistä se juontaa juurensa olisi ehkä paikoillaan. Avoimuus ei tarkoita toiseen äärilaitaan menemistä, vaan sitä että antaa mahdollisuuden nähdä myös jotakin sellaista, mille ei aiemmin ole ehkä antanut mahdollisuutta. Egoisti ei näe metsää puilta, vaan kapean suoraviivaisen metsäpolun.

”Jos en näe ongelmaa, sitä ei ole olemassa”

Psyykkisistä ongelmista kärsivä ei jaksa välttämättä vaatia hoitoonpääsyä tai taistella oikeuksistaan, jos voimat eivät muutenkaan oikein riitä asioihin. Ongelmiin ei useinkaan ole tarpeeksi aikaa paneutua, jolloin ne kasautuvat valtavaksi vyyhdiksi, jonka selvittäminen vaatii aina sitä enemmän aikaa, mitä kauemmin odottaa. Joskus hoito toimii päin vastoin kun on tarkoitus, avun sijaan pahentaakin oloa. Ylilääkitty vihannes voi olla nopea ratkaisu joka puolelta tulvivaan pahaan oloon. Sen sijaan että ongelmien juurisyihin paneuduttaisiin, keskitytään vain suoraviivaisesti oireiden poistamiseen. Oikotie voikin olla helpoin ratkaisu, muttei pitkällä aikavälillä johda kovin pitkälle. Tai toisaalta useimmiten jopa aivan päin vastoin – ei johda yhtään mihinkään. Lääkeresepti saatetaan ojentaa ihmiselle, jonka jälkeen voi olla että jäädään oman onnen nojaan. Missä on se periaate, että mielenterveysongelmien kannalta paras vaihtoehto on toimiva lääkehoito sekä keskusteluapu? Lisäisin toimiva-sanan myös keskusteluavun eteen.

Yksinäistä ja syrjäytynyttä taas kukaan ei tule kotoa hakemaan mihinkään. Vanhukset eivät ehkä itse osaa pyytää apua, kun on totuttu että suomalaisella sisulla mennään eteenpäin vaikka sitten hampaat irvessä. Apua ei saa tarvita tai myöntää että ei pärjää itse, vaikka on luonnollista että joissakin elämänvaiheissa toisen apu on välttämätöntä. Vanhukset saatetaan myös helposti unohtaa, tai ihmisillä saattaa olla käsitys ettei tarvitse keskittyä hyvään elämään myös sen loppuvaiheilla. ”Jos ei se juuri tällä hetkellä kosketa itseä, ei sillä ole väliä.”, tuntuu yleinen käsitys olevan. Vanhuuskin on kuitenkin asia, jonka me kaikki luultavasti jossakin vaiheessa kohtaamme. Miksi emme yhdessä rakentaisi nyt sellaista tulevaisuutta, jonka haluamme myös itse kohdata silloin kun sen aika on?

Jos ongelmien olemassaoloa ei tiedä, niitä ei tylysti ajateltuna ole myöskään olemassa. Realistista se ei ole että kaikilla olisi hyvä olla eikä ongelmia olisi lainkaan, mutta mielestäni hyvään elämään on jokainen oikeutettu, ja siihen pitäisi jokaisen kohdalla pyrkiä. Kokemus mielekkäästä ja merkityksellisestä elämästä on pohja, joka pitää tukirakenteet koossa. Kun se horjuu, alkaa kokonaisuus kärsiä. Pohja taas muodostuu monesta eri asiasta, lähdettäköön ihan perustavista fysiologisista tarpeista, turvasta sekä välitetyksi tulemisesta.

Onko Suomi todella hyvinvointivaltio?

Kysymys joka yleisesti ottaen näitä pohtiessa herää; voimmeko kutsua Suomea hyvinvointivaltioksi, vai onko se käsite vain niille joita erinäiset ongelmat eivät kosketa? Moni asia on Suomessa myös hyvin, paremminkin kuin yleisesti ottaen muualla. Kuitenkin jotkut epäkohdat sekä yleisellä, että yksilön tasolla ovat hälyttäviä. Kenen vastuulla se on, vai ottaako kukaan vastuuta?

Yksin ei kukaan pysty asioita muuttamaan. Jos asioihin haluaa muutosta, täytyy se tehdä yhdessä. Jonkun on muututtava, mutta jos asiat eivät kosketa niitä jotka pääasiallisesti ovat vastuussa asioista, eivät ne valitettavasti tule koskaan muuttumaan. Tarvitaan sitä, että avaamme silmät. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus on jokaisella, mutta saavatko suunvuoron ne jotka voivat kaikista huonoiten?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.