Terveys & Hyvinvointi

Se sisäinen palo, se joka leiskuu sisällänne. Antakaa sen viedä.

Kun täytin 18, halusin olla voimistelija. Sama kaksikymppisenä. 21-vuotiaana löysin aikuisten harrastejoukkuevoimistelun. Mikään ei voittanut sitä tunnetta kun sai pukea voimistelutossut jalkaan. Liimailla strasseja yömyöhään esiintymispukuun. Teipata keiloja ja vannetta, jotka tosin eivät lopulta sietäneet kyllä lähempää tarkastelua. Sitten oli ihana fuksianpunainen nauha ja naru.

Esiintymispäivät olivat ihanan kamalia. Jännitys vatsanpohjassa, pullotolkulla lakkaa nutturaan pukukopissa ja epätoivoisia koreografialaskuja ahtaalla käytävällä. Joukkuelaisten kanssa vaihdetut viimeiset katseet ennen kun astutaan lavalle. Melkein kuulen sydämeni sykkeen aloitusasennossa. Tulikuuma spottivalo osoittaa suoraan sieluun, ihmiset tuijottavat arvioiden eturivissä. Satoja ihmisiä, kaikki katsovat.

Menipä miten tahansa, oltiin kuitenkin aina onnistujia esityksen jälkeen. Vähän itsensä ylittäneitä, epämukavuusalueella käyneitä.

unelmat-on-tehty-toteutettavaksi

Jouduin kuitenkin lopettamaan voimistelun viime syksynä. Pieneksi kutistunut joukkue ei enää motivoinut jatkamaan ja oli muita tekijöitä elämässä. Olen sen jälkeen käynyt muun muassa yksissä joukkuevoimistelun valintatreeneissä, etsinyt paikkaa jonne otetaan tämän ikäinen harrastetasoinen voimistelija. Ei ole. Ainakaan täälläpäin.

Nyt minä olen liian vanha voimistelijaksi. En saa pukea ikinä päälle sitä ihan oikeaa voimistelupukua josta olen aina unelmoinut, tai esiintyä niin että silmäni loistavat, sillä tiedän että sitä minä haluan tehdä. Kadun ehkä eniten elämässäni sitä, kun minulle 16-vuotiaana tarjottiin paikkaa rytmisen voimistelun joukkueessa enkä minä ottanut sitä paikkaa vastaan. En tiedä miksen. Ehkä olin epävarma. Ajattelin ettei musta ole siihen. Olin ujo, herkkä, epävarma kehostani, enkä uskaltanut heittäytyä.

voimistelu-blogi

Nyt olen 24-vuotias. Haaveilen edelleen voimistelusta. Treenaan nykyisin itseäni varten. Joskus uppoudun niin, että tuntuu välillä hetken kuin olisin jotakin muuta, kuin minä ahtaassa 36 neliön yksiössä. Onnea on vähän vielä epävarma ristivaaka, johon olen yrittänyt taipua tuloksetta niin monta vuotta etten edes muista. Se oli joku kuva, jossa joku sen teki. Ajattelin etten koskaan pystyisi siihen.

Aihe herättää sisälläni ripauksen surua ja menetystä, mutta sentään minun kehoni toimii ja liikuttaa minua musiikin tahtiin. Nyt uskallan heittäytyä. Joskus terapiaa on, kun toistan joogafestivaaleilla joogaohjaajan päähän pinttämiä sanoja: ”Tanssi kuin tää olis sun viimeinen päivä kun saat tanssia.” ja heittäydyn liikkeen vietäväksi. Kun kukaan ei katso, ja uskallat poistaa ne estot itsestäsi, jotka sanovat ettet osaa. Se on ihan sama osaatko. Tanssi on minulle terapiaa. Voimisteluliikkeiden toistaminen on terapiaa.

unelma-blogi

Uskokaa itseenne, vaikka olisitte kirppuja koko maapallon mittakaavassa. Minä uskon kun voimistelen tai tanssin kotonani suoraan siitä sielusta joka palavasti haluaa edelleen olla se voimistelija. Unelma elää yhä, vaikka onkin liian myöhäistä toteuttaa se.

Älkää te odottako. Toteuttakaa nyt se, mistä unelmoitte. Tiedätte kyllä, se sisäinen palo, se joka leiskuu sisällänne. Antakaa sen viedä. ✨

2 Comments

  • Mila

    Upeasti pohdit omaa intohimoa tässä postauksessa <3 Haluaisin ajatella ettei ikinä ole myöhäistä seurata omia unelmia. Rytmiseen voimisteluun tai vastaavaan voi olla vaikea päästä mukaan aikuisiällä, mutta olisiko sun paikkakunnalla vaikka tanssillista voimistelua? Siinä on usein myös aloittelijoiden joukkueita aikuisille. Tsemppiä joukkueen etsintään!

    • Enni

      Kiitos <3 Tanssillinen voimistelu löytyy täältä. Minulle tarjottiin oikeastaan paikkaa tanssillisen voimistelun kilpajoukkueessa tänä syksynä, mutta ajattelin että en pysty vielä sitoutumaan mihinkään harrastukseen niin että se olisi kilpatasoista. Jos joukkue minut vielä joskus huolii, ja oma jaksaminen riittää vaativampaan treenaukseen, voisi tuo olla varteenotettava vaihtoehto. Siitä kuitenkin puuttuvat ne välineet jotka oli joukkuevoimistelussa – keilat, pallo, vanne, nauha, naru – ne joista erityisesti pidin, vaikka joukkuevoimistelussakin oli aina yksi kausi kokonaan välineetön. Kaipuu on silti kova johonkin voimisteluharrastukseen, joka on kehollis-musiikillista. <3 Ehkä joskus, kun kerään lisää voimavaroja ja sitoutuminen kilpamatkoille ja treeneihin helpompaa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.