Lifestyle,  Mielenterveys

Mitä kuuluu ja missä olen ollut?

Mitä kuuluu ja missä olen ollut? Ette uskokaan miten hankala tuohon kysymykseen on ollut vastata. Niin terapiassa, päiväkirjassa, kuin ihan kenelle tahansa joka sitä kysyy. Mitä jos ei kuulu yhtään mitään? Voiko kuulua edes ei yhtään mitään?

PicsArt_01-26-09.37.47

En ole varmaan näin abstrakteja kuvia julkaissutkaan blogissa koskaan, mutta toisaalta ne ehkä kuvaavat jollakin tavalla sitä jonkinlaista kaaosta ja sekasortoa mikä elämässä vallitsee. Olen sairastellut paljon, ja se on suurin syy miksi en ole päivittänyt minnekään mitään. Tuttava osuvasti sen ilmaisikin että joskus täytyy elämässä keskittyä tärkeämpiinkin asioihin kuin vaikkapa siihen että päivittää someen. Ja totta ihmeessä terveys on asia johon olenkin siis keskittynyt nyt. Joulukuun alussa iski flunssa, joka on kestänyt tähän päivään asti. Kaiken muun sairastelun lisäksi se tuotti vaan lisää päänvaivaa, kun on pitänyt käydä milloin keuhkoröntgenissä ja milloin missäkin lääkärillä. Juuri kun edellinen asia selviää, tulee jotakin uutta tilalle.

Kaikki on tällä hetkellä aika epävarmaa, ja kun täytyisi ottaa askelia tietämättä minne tie vie, pelottaa. Tottahan se on että mikään elämässä ei ole varmaa, mutta olen huono sietämään epävarmuutta sillä se saa minut itseni tuntemaan oloni voimattomaksi, kykenemättömäksi ja tavallaan kovin pieneksi. Ohjat eivät ole minun käsissä, eikä tilanne kontrollissa. On kuitenkin vain tehtävä se mihin itse voi vaikuttaa ja antaa asioiden mennä muuten omalla painollaan.

Voimavarojaan on joutunut miettimään ja priorisoimaan asioita joihin ne kuluttaa. Mihin käyttää se pieni energiamäärä jota on, ettei se kuitenkaan kulu ihan nolliin. Se on tarkoittanut myös sitä, että on täytynyt opetella kuuntelemaan mitä mieli ja keho pyytää ja viestii. Pysähtyä. Samalla pysähtyminen juuri nyt, tähän hetkeen, on pakostikin pistänyt miettimään kaikenlaista. Se on ollut välillä suorastaan kamalaa, vaikeaa. Omien tunteiden kohtaaminen on tuntunut yhtäkkiä ihan hirveältä. En pysty kirjoittamaan päiväkirjaakaan, vaikka ainahan se on ollut minulle henkireikä.

En tajua miten olen pystynyt porskuttamaan eteenpäin nämä vuodet tajuamatta, tai pikemminkin sisäistämättä, mitä kaikkea tapahtuu. On ollut niin valtavasti vaikeita asioita ja olen vain silti jatkanut eteenpäin kuin ne olisivat arkipäivää. Tai olihan ne. Eivät ne silloin hetkauttaneet. Nyt taas en pysty edes miettimään näitä asioita, en ilman että lamauttava kyynelvirta vyöryy koskena jostakin syvältä sisimmästä, niin että sitä ei kykene edes vastaanottamaan. Se on sekoitus kaikkia kipeitä tunteita, joille pitäisi antaa lupa tuntea, mutta toistaiseksi patoan ne vielä sisälle. Aloitan pian uuden terapian, joten siellä sitten varmaan pitää padon antaa vähitellen murtua…

PicsArt_01-26-09.36.28

Jotta kykenisin kuitenkin asiat sitten jossakin vaiheessa käsittelemään ja minulla olisi siihen voimia, olen tosiaankin joutunut kuuntelemaan kehoa ja mieltä. Olen käynyt ulkoilemassa jos keho kaipaa raitista ilmaa. Kävin metsässäkin kävelyllä kameran kanssa ja otin ensimmäistä kertaa uudella makro-objektiivilla varustetun kameran mukaan. Luonnolla on kyllä ihan uskomaton vaikutus mieleen, ja lisäksi kun asettui makro-objektiivin kanssa katsomaan asioita vähän eri perspektiivistä, näki asiat sananmukaisesti ruohonjuuritasolla. Se oli jotakin uutta ja samaan aikaan kutkuttelevan mielenkiintoista nähdä kameran linssin kautta jotakin sellaista mihin edes silmä ei kykene. Niin pieniä yksityiskohtia, joita ei ennen ole nähnyt, tai joihin ei ole tajunnut kiinnittää huomiota. En malta odottaa että luonto puhkeaa kukkaan ja pääsen kameran kanssa kuvaamaan muutakin kuin valkeaa tai harmaata maisemaa…

Olen myös lukenut kirjoja, ahminut Luottomiehen kaikki jaksot Yle Areenasta, kuunnellut musiikkia ja tehnyt sellaisia asioita jotka rentouttavat, tai saavat ajatuksia muualle. Olen lämmittänyt iltaisin vehnätyynyn rentouttamaan niskajumeja, maannut piikkimatolla hämärässä huoneessa, hoitanut kasveja. Yhden runon kirjoitin, mutta se oli kaikki mitä ajatuksistani sain ylös tekstin muotoon.

Vaikka pysähtyminen onkin ollut ihanaa ja tarpeellista, haluaisin myös palata vanhoihin rutiineihin, jotka luovat tuttua ja turvallista rytmiä arkeen; kirjoittaa blogia tai päiväkirjaa, pitää teehetket tiettyyn aikaan ja käydä lenkillä lempireitilläni useammin. Kaipaan kovasti kirjoittamista, olisi kiva jos edes jotakin saisin kirjoitettua ylös. Kaikki asiat on vaan ollut liikaa, etten ole nyt jaksanut enempää kuormittaa aivojani millään missä joutuu vähänkään enemmän ajattelemaan. Stressi kuormittaa ihan tarpeeksi. Pää pursuaa silti ideoita ja projekteja joita toivottavasti pääsen kaiken muun lomassa pian toteuttamaan, myös blogin puolella.

PicsArt_01-26-09.34.55

Kuitenkin, kaikesta huolimatta kaikki on ihan hyvin. Se voi minun tapauksessa olla niin että viiden minuutin päästä mikään ei ole hyvin, mutta tavallaan tähän tottuu. Tai ei siihen totu koskaan, miten pahalta välillä tuntuu, mutta siihen tottuu, että tämä tässä on minun elämäni. Jos olen selvinnyt kaikista niistä päivistä mitkä olen tähän mennessä selvinnyt vaikken sitä olisi uskonut, niin minä selviän tulevastakin.

Minä olen tässä.

Hengitän, diffuuseri höyrystää ilmaa lämpimän männyn tuoksuisella eteerisellä öljyllä, alaselällä on lämmin vehnätyyny ja jalkojen päällä turvallinen peittojen paino. Lempipyjama tuntuu miellyttävälle puhdasta ihoa vasten ja kohta pistän pyörimään tähän mennessä missatut Perjantai-dokkarit. Tai jotakin joka saa nauramaan niin että koko kehon valtaa rento tunne ja kepeys. Piikkimaton miellyttävät piikit selkää ja kallonpohjaa vasten ja sen jälkeinen raukeus – puhtaiden lakanoiden väliin nukahtaminen.

Hetki kerrallaan,

päivä kerrallaan.

2 Comments

  • Sini

    Ihanaa kuulla sinusta ♥ On ihan oikein kohdistaa energiansa juuri niihin asioihin, mitkä energiaa tarvitsevatkin. Some kyllä pärjää, vaikka sitä ei päivittäisikään hetkeen. Tsemppiä! 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.