Puheenaiheet

Mitä jos poistuisin somesta?

Someen tulee joka hetki lukuisia uusia kuvia, tekstejä, uutisia ja kaikkea mistä pitäisi olla perillä. Pieni FOMO (=fear of missing out) kalvaa sisällä, jos en ole aika ajoin tarkistanut mitä somessa tapahtuu. Nopea tarkistaminen venyy tuntikausien roikkumiseksi kännykkä kourassa, selaten loputonta tulvaa siitä mitä kukin tekee, mitä kenellekin kuuluu tai mitä ylipäätään maailmalle kuuluu.

Jos et nyt tarkista kännykkää, jäät jostakin paitsi. Jos et koko päivänä tarkista kännykkää, jäät niin paljon paitsi, että loppuilta kuluukin yrittäessä kahlata läpi sitä kaikkea mitä on tapahtunut vaivaisessa yhdessä päivässä.

2020-03-19 05.34.51 2

Olen ennenkin puhunut somepaineista, somen negatiivisista puolista ja kaikesta muusta someen liittyvästä, mutta someahdistus nostaa päätään sitä enemmän, mitä digitaalisemmaksi tämä maailma menee. Tuntuu että jos en tänään postaa mitään, tykkää kuvista, tai ole vuorovaikutteinen muiden julkaisujen kanssa, seuraajaluvut laskee ja ihmiset tulkitsee tällaisen toiminnan välinpitämättömyydeksi. Seuraajat ja liket tuntuu määrittävän sun arvon, vaikka tosiasiassa oikea omanarvontunne löytyy jostakin ihan muualta.

Olen pohtinut olisinko onnellisempi, jos en olisi somessa? Kun muutenkin voimavarat ovat vähäiset, tuntuu että se vähä energia mitä onkin, kuluu siihen että jonkin tiedon menettämisen pelossa käyn läpi jatkuvasti sitä informaatiotulvaa, jolle ei tule ikinä loppua. Siis kun oikeasti miettii, ei koskaan. Se on kuin loputon kierre johon kerran joutuessaan, joutuu jatkuvasti olla tietoinen ihan kaikesta. Jos et ole, sä jäät paitsi jostakin.

Onko somesta tullut ihmisille yhtä normaali addiktio kuin vaikkapa siitä, että joka aamu saat kupillisen teetä tai kahvia?

Jos et klikkaa sitä somea auki, ahdistaa, hermostuttaa, tuntuu että ei kykene pysymään paikoillaan.

Pakko. Kun on ihan pakko.

Some ja elämä on kasvanut nykyaikana symbioosiksi. Sometan, siis olen olemassa. Kuitenkin käyttämällä aikani pohjattomaan ruudun tuijottamiseen, jään silloin paitsi jostakin sellaisesta, mistä todellakin pelkään jääväni paitsi: elämästä.

(Onko kukaan keksinyt FOMO:n sijaan termiä FOML – fear of missing life?)

Mulle elämä merkitsee lopulta jotakin aivan muuta kuin ruutuaikaa ja virtuaalielämää. Elämän parhaat hetket on mulle niitä, jossa mä elän joka solulla läsnä juuri siinä hetkessä. Se on uppoutumista kirjoihin, hyvänmakuiseen teehen, tai vaikka sitä että pohdiskelen itsekseni asioita muistikirjaan.

Mä en ole poistumassa mihinkään somesta, ainakaan vielä. Kuitenkin some tuntuu olevan sellainen asia, joka vie multa sitä aikaa, mitä voisin käyttää johonkin aivan muuhun. Sitä, jonka käyttäisin siihen minkä perässä jatkuvasti juoksen, muttei muka ole ikinä aikaa. Jos jotakin karsisi, sitä aikaa jäisi. Ehkä siksi minimalismikin on kiinnostanut enemmän, koska loppujen lopuksi, ja oman henkilökohtaisen elämäntarinani kautta, tällä hetkellä onneen tarvitaan aika pieniä juttuja. Se ei ole ollut itsestäänselvyys että saa nukahtaa ihan omaan sänkyyn tai edes se, että istuu nyt tässä kirjoittamassa just tätä tekstiä. Täytyy karsia jotakin, että löydän sen elämän, mitä haluaisinkin elää. Sen, jota olen etsinyt ja etsinyt aivan vimmatusti.

Nämä ovat oikeastaan niitä asioita, joita haluaisin teille kertoa. Siksi kai täällä somessakin vielä olen, että löytäisin ääneni, jolla niistä kertoa. Sopivan kevyesti, lempeästi ja hyväksyvästi, mutta rehellisesti. Ja niin nurinkuriselta kun se kuulostaakin, onko se mun juttu, että jaan pizzareseptejä tai kosmetiikka-arvosteluja? En usko. En edelleenkään, viiden, vaiko kuuden blogivuodenkaan jälkeen, ja joka kerta samaan lopputulemaan tultuani. Ei se ole mun juttu, eikä tule ikinä olemaan. Kunpa lopettaisin ahtamasta itseäni muottiin: siihen mitä pitäisi, tai mitä luulen että pitäisi.

Ehkä kaiken ydin on tässä tekstissä se, että löytää oman sopivan balanssin sille mitä some just sulle merkitsee. Mitä se tuo, ja mitä vie. Ei siellä myöskään tarvitse olla, jos se ei ole sun juttu. Ja sen asian miettiminen, että some ei ole mikään määritelmä kenenkään arvosta. Jokin ruudulle piirtyvä statistiikka ja numerot eivät ole yhteydessä mitenkään sille, kuinka arvokas sä olet ihmisenä. Tai tarvitseeko sitä nyt edes pohtia?

Kaikki ovat arvokkaita.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.