Mielenterveys,  Puheenaiheet

Kun tekisi vain mieli pistää hanskat tiskiin

IMG_20210319_101524_334

Istun bussissa ja tuijotan ilmansaasteiden peittämien ikkunoiden läpi sen verran kun siitä näkee. Kevät jäi puolitiehen, mutta ei nyt varsinaisesti enää talvikaan ole. Kadut ovat loskaisia ja hiekkaisia, ja hypin lumesta sulaneiden vesilammikoiden ylitse. Tuntuu että tänään voisin pistää hanskat tiskiin. Miten terapiakin tuntuu nyt niin ylitsepääsemättömältä vuorelta, että junnaan jossakin puolivälissä, matkalla huipulle ja sitä huippua on nyt äärettömän vaikea nähdä jostakin sakean sumupeitteen alta. Kevät on yleensä ollut aikaa, jolloin saa uutta energiaa ja inspiraatiota vähän kaikkeen. On se nytkin ollut, mutta korona tuntuu painostavan takaa-alalla. Minulla on oikeasti vähän – tai aika paljonkin – ikävä aikaa ennen sitä, vaikka on se pistänyt asioita perspektiiviinkin. Mutta monet kivat asiat ovat vielä jonkin aikaa pannassa, kauempana asuvia ystäviä ei voi nähdä, kotimaan matkustelu on vähän niin ja näin, keikoille ei pääse ja jos nyt on joku oikeasti painava syy lähteä jonnekin niin lähden.

Kun sitä sitten on ehtinyt mukavasti mökkihöperöityä, on tämä pandemia taas palauttanut ihanan kanssakulkijan vierelleni – paniikkihäiriön. Uusien kohtausten pelossa välttely tuntuu erittäin toimivalta ratkaisulta, vaikka pitkällä tähtäimellä se ei aja asioita yhtään eteenpäin. Asiaa ei parantanut yhtään, kun eilen ystäväni pyysi minut ulkoilemaan. Tai ei se itsessään mitään pahentanut, vaan mitä siitä sitten seurasi. Ajatus ulos lähtemisestä tuntui kauhistuttavalle, mutta olin aavistuksen ylpeä ylittäessäni itseni, kun sitten lopulta istuskeltiin siinä kiven päällä ulkoilmassa ja kevätaurinko paistoi ihanan lämpimästi kasvoille.

Koko voimauttava hetki oli tosin tuhottu sekunneissa, kun eräs ohikulkeva pysähtyi aluksi iloisissa merkeissä juttelemaan. Jotenkin keskustelu tuntui ajautuvan aiheisiin, kuten työhön ja opiskeluun, vaikka siinä vaiheessa ei enää huvittanut puhua. ”Huono juttu, erittäin huono.”, tokaisi tämä tympeästi, kun opiskelu- ja työkyselyiden jälkeen sain soperrettua jotakin että en nyt ole kummassakaan. Olisin toki voinut jättää vastaamatta, mutta jotenkin sitä meni lukkoon tilanteesta.

Tuntui syylliseltä olla iloitsemassa sitä, että ylitin itseni poistumalla edes kotiovesta ja sen yhden päivän ei ahdistusmöykky puristanut rintakehällä tuskanhikeen, sydämentykytyksiin ja hyperventilointiin asti. Mitä minä olen siinä nauttimassa ihanasta kevätpäivästä, kun minun pitäisi tehdä jotakin. Tai siis olla töissä tai opiskella. Ei siihen kysymykseen ole yleensä kolmatta vaihtoehtoa. Tai jos on, niin se saa sadasosaakin nopeammin omat spekulaatiot vauhtiin. Laiska. Siitä se etenee yhteiskunnan varoilla elämiseen ja loppujen kohdalla minun tekisi mieli sulkea korvat eikä kuunnella enää. Tuntui pahalle.

Sairastaminen on omasta näkökulmastani tavallaan kuin kokopäivätyö, ei siitä saa lomaa. En minä kotona huvikseni ole, koska ei nyt kiinnosta muutakaan. Voi kun ihmiset tietäisivät edes palasen siitä mitä se on oikeasti. Yritän käsitellä asioitani kirjoittamalla ja luovin keinoin. Yritän lukea tietoa, joka voisi helpottaa oloa ja ajaa asioita eteenpäin. Yritän valita päähän pinttyneiden polkujen sijasta toimivampia keinoja selvitä, vaikka sitten joskus hampaat irvessä pinnistellen.

Yritän.

Mutta välillä tarvitsen taukoa. Vaikka se ahdistus tai alakulo väijyisi silloinkin takaraivossa, välillä tulee hetkiä jotka tuntuvat ihan kivalle. Huomaa jonkun pienen valonpilkahduksen kaiken keskellä ja sen voimin jaksaa taas jatkaa. Minä näen usein tulevaisuuden visuaalisena janana päässäni, jonka ympärille muodostuu kuvia haaveista, unelmista ja toiveista. Joskus tämä jana ei ole näkyvissä ollenkaan, kun on toivoton ajanjakso. Välillä sen saa palautettua taas mieleensä. Joskus hoen mantrantyyppisesti mielessä asioita joista nautin, kuten vaikka tänään bussimatkalla kotiin terapiasta. Mietin asioita joista aidosti saan mielihyvää ja jotka sytyttävät tekemisen ilon sisällä.

Toivoisin että ihmiset ymmärtäisivät, että en minä (tai muutkaan) täällä vain lorvi kun en töissä tai koulussa ole. Teen paljon töitä sen eteen että joskus pystyisin taas palata opiskelemaan tai vaikka sitten töihin. Välillä on suotava itselleen jotakin hyvääkin. Jotkut asiat tarvitsevat aikaa, ne eivät ratkea vaikka pääni puhki miettisin niitä kotona ja terapiassa ja yksin ja yhdessä ja vaikka missä ja miten ja kenen kanssa. Tänään minä ajattelin suoda itselleni sen että teen jotakin joka saa minulle hyvän mielen. Keitän ison kupin teetä – Nordqvistin mansikan, vaniljan ja sitrusten lempeää teesekoitusta. Ehkä uppoudun selaamaan jotakin hyvän mielen videoita YouTubesta, ehkä luen kirjaa. Nappaan kiinni toivonkipinöistä kaksin käsin ja yritän muistaa että ei tämä ikuisuutta kestä.

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.