Mielenterveys

Kiitos minä, että olen tässä

mielenterveys-blogi

Ulkona on rauhoittava sää, aavistuksen harmaata ja sateista, vähän syksyn tunnelmaa ilmassa. Minusta sellaiset säät ovat ihania, voimaannuttavia ja puhdistavia. Mutta tänään siitä on vaikea nauttia. Suututtaa, eikä päivä tunnu lähtevän millään käyntiin. Lopulta turhauttaa tietokoneen sivujen edestakainen availu vailla logiikkaa, ja tehtävästä toiseen pomppiminen saamatta kuitenkaan mitään aikaiseksi. Pakko päästä ulos tuulettamaan ajatuksia, vaikkakin vähän pinnistellen. Ei huvittaisi tänään mikään, mutta tiedän että palatessani kotiin olen taas parempi versio itsestäni.

Puen sateen kestävät ulkoiluvaatteet päälle ja hyppään pyörän selkään. Sää on vain pukeutumiskysymys, ja niin se taitaa lopulta oikeasti olla. Pieni tihkusade sataa kasvoille – sellainen tosin että sitä tuskin huomaa. Ennen ajattelin että on noloa, jos vastaantulijat näkevät kylmän sään tai liikunnan punertamat poskipäät. Saatikka se että astuisi kotiovesta ulos ilman meikkiä! Huono itsetunto, toimin sen pohjalta että vihasin itseäni. Nyt ajattelen että on ihanaa, kun on oppinut välittämään itsestään myös paljaana aitona itsenään ilman meikkiäkin. Ehkä jopa enemmän silloin. Sade saa kastella kasvot ihan rauhassa ja pienet pisarat tuntuvat ihanan virkistävältä iholla.

Luonnossa tuntee olevansa elossa, kaiken elävän ympäröimänä. Tyrskyävä harmaa aallokko, pienet vihreät hiirenkorvat puissa ja sateenjälkeinen raikas tuoksu pakottaa rauhoittumaan. Tasaamaan ahdistuksen kiihdyttämää hengitystä ja pysähtymään ajatustensa ääreen, katsoen niitä vähän etäämmältä. Keskittämään huomion enemmän aistikokemuksiin, maisemiin, yksityiskohtiin, ääniin ja vastaantuleviin.

Katson pauhaavan veden voimaa. Sen raivokkuus tuntuu sillä hetkellä olevan valtavampi, kuin oman päänsisäisen myrskyni. Se hiljentää sisäisen kaaoksen, tyynnyttää sen vähitellen alleen. Alakuloinen mieliala väistyy sitä myötä, mitä kauemmaksi olen ehtinyt pyöräillä. Alkumatkan päänsisäinen keskustelu kääntyy enemmän huomioksi ympäristöön ja siihen mitä tämä päivä toisi tullessaan. Jätän matkan varrelle ne ajatukset joita en tänään tarvitse. Mieli on rauhallisempi jo.

Kotiin saavuttuani pistän teeveden kiehumaan. Välipalaa varten saan melkein roskikseen menevät banaanitkin hyödynnettyä itsetehtyyn granolaan. Banaani-kaakao-lesesekoituksen lämmin ja turvallinen tuoksu täyttää asunnon. Kun saan vihdoin istuutua kirjoituspöydän ääreen, hengähdän syvään. Syvänsininen suuri teekuppi lämmittää ihanasti käsiä ulkoilman jälkeen ja jalkaan puetut pitkät villasukat tuntuvat kotoisalta. Tartun kynään, ja annan ajatusten virrata paperille nyt selkeämpänä.

Kiitos minä, että olen tässä.

2 Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.