Terveys & Hyvinvointi

Keho, mieli & liike – liikunnan ilon löytäminen

miksi-liikun-blogi

Ajatus tästä postauksesta heräsi jo jokunen aika sitten, mutta en tiedä onko lopulta sopivampi vai vaikeampi aika sen kirjoittamiselle, kun viettää itselleen asettamaansa liikuntakieltoa fysioterapeutin aikaa odotellessa. Vuosien saatossa olen kuitenkin kyennyt muodostamaan terveemmän suhteen liikuntaan senkin jälkeen kun ajattelin sen olevan täysin mahdotonta. Miten voisi nauttia enää ikinä sellaisesta joka oli ollut pitkään vain keino kontrolloida kaikkea?

Urheilutaustani ulottuu sekalaisiin lajeihin, mutta ajallisesti pisimpään ehdin harrastaa jalkapalloa, sirkusakrobatiaa ja joukkuevoimistelua. Kuitenkin rakkaimmiksi lajeiksi jäivät lopulta tanssi, joukkuevoimistelu ja jooga, sillä ne olivat oikeastaan lopulta urheilumuodot jotka pistivät käsitykseni liikkumisesta täysin uusiksi. Ennen joukkuevoimistelun aloittamista olin itsestäni epävarma ja en ajatellut olevani liikunnalliseti mitenkään taidokas vaikka sitä aktiivisesti harrastinkin. Hiukan empien lähdinkin siis ensimmäisiin treeneihin.

Ilokseni epävarma ja ujo uusi jäsen otettiin kuitenkin lämpimästi vastaan. Koreografioiden harjoittelu oli aluksi vaikeaa ja työlästä, enkä oppinut liikkeiden myötä tehtäviä laskuja vielä vuosiin, joten riitti kunhan muistin missä kohtaa suunnilleen liikkeet tehdään. Joku oli kuitenkin aina auttamassa. Liikkeiden viilaamisessa, esiintymispäivänä nutturan teossa ja opettamassa katsomossa kirjoittamattomia sääntöjä vaikkapa siitä että äänekäs kannustaminen oli se the juttu tässä lajissa. Silloin tunsin oloni tervetulleeksi. Kukaan ei katsonut minua sen mukaan miltä näytin ulkoisesti, sillä ei ollut väliä. Katsomon eteen mentiin ylittämään itsensä ja treeneissä oli hillittömästä naurusta huolimatta kuitenkin tietyllä tavalla sopivan vakava meno, kaikki halusi kehittyä. Oikeastaan joukkuevoimistelussa kuvattujen koreografiaharjoitusvideoiden myötä sitä vasta oppi huomaamaan itsessään tiettyä itsevarmuutta. Riittävää oli että uskalsi lähteä rohkeasti testaamaan uutta, vaikkei sitä heti osaisikaan. Viimeisenä kautena olin ehtinyt oppia laskemisetkin ja aloin vähitellen luottaa siihen että osasinkin jotain. Tärkeintä tekemisessä ei ollut se, että sitä teki muuttaakseen jotakin ulkonäössään, vaan jotta osasi muuttaa liikkeet sulavammaksi, oppi uutta ja sai sitä tiettyä itseluottamusta ja -varmuutta joka heijastui lopulta koko olemukseen. Tätä kirjoittaessa pakostikin tuota kaikkea ikävöi ihan kauheasti!

Joogan myötä taas opin että on okei jos liikunta on ihan vaan rentoakin mielen rauhoittamista ja seesteistä oloa liikunnan jälkeen, jotakin mielen tasolla tapahtuvaa siis sekin. Joogan kautta koettu merkitsevin hetki oli oikeastaan osallistuminen joogafestareilla Katri Syvärisen vetämään joogaan, joka uppoutui niin syvästi johonkin mielen sopukoihin kehon liikkeen avulla, että sinne viimeistään katosivat loputkin rippeet omasta epävarmuudesta. Kun dominoefektin lailla, ihminen toisensa jälkeen tarttui Katrin heittämään haasteeseen tanssi niin kuin tanssisit viimeistä päivää, poisti se jonkun oman mielen rakentaman muurin siitä osaako tanssia – tai onko sillä lopulta edes merkitystä – kunhan heittäytyy vapauttavan liikkeen vietäväksi. Se oli oikeastaan niinkin katarttinen kokemus että sen on tahtonut toteuttaa kerran jos toisenkin. Keho ja mieli toimivat yhteydessä, joten tanssi tavallaan puhdistaa myös jotakin sellaista mielestä mitä en ehkä sanallisesti osaa kuvailla.

Myös liikkuminen luonnossa on tuonut kipinän liikkumiseen. Sitä teen vähiten siksi että mittaisin kilometrejä tai kulutusta. Mulle ei sovi se, että millään tavalla arvioisin ainakaan tällä hetkellä suoritusta ulkoisin puittein. Parasta on se jos huomaa että jaksaa paremmin. Jaksaa kivuta korkean vuoren huipulle haastavaa puunjuurien peittämää reittiä, tai ihan vaan kävellä välillä portaat kotiin – ne jotka aluksi tuntuivat sille ettei niitä tule koskaan jaksamaan olematta vähintäänkin puolikuollut ylöspäästyä. Kehitys jonka itse tuntee onkin mulle tärkeä asia liikunnassa ja itsessään se tuottaa jonkinlaisia palkkioita, vaikkei sitä mitenkään numeroin mittaisikaan.

Luonnossa liikkuminen on mulle myös elämys. Enemmänkin ajatettelen sen oikeastaan juurikin elämyksenä kuin urheilusuorituksena. Luontopolut ja erilaiset uudet ulkoilureitit tarjoavat kauniita maisemia ja melkeinpä konkreettisesti voi tuntea luonnon stressitasoja laskevan vaikutuksen. Samojen tuttujen reittienkin kiertäminen on tavallaan myös aina jonkinlainen kokemus, sillä reitti on aina jollakin tapaa erilainen. Ympäristön havainnointi ja kauniiden asioiden huomioiminen saa kiertämään tutunkin reitin aina uudelleen. Liikkuminen on tapa kerätä inspiraatiota, niin sisustukseen kuin ylipäätään mihin tahansa luoviin ideoihin. Ulkona kävellessä tuntee myös olevansa konkreettisesti elossa, mitä ei neljän seinän ja saman ikkunasta avautuvan maiseman tuijottelu ja omien kehää kiertävien ajatusten pohtiminen useinkaan tarjoa. Liikun luonnossa tunteakseni olevani elossa.

Tavallaan myös kivat urheiluvaatteet voivat kaiken edellä mainitun päälle pienen sysäyksen liikkumiseen tuoda, sillä itsessään ne voivat tuoda uutta energiaa ja hyvää fiilistä liikkumiseen. Kuitenkin toissaviikonloppuna juostessani kauheaa kaatosadetta pakoon, huurtuneiden lasien takaa näkemättä hädin tuskin edes missä pururata kulki, vähiten mietti siinä hetkessä miltä näytti (vaikkakin kiitti kyllä sitä että oli valinnut uuden vedenpitävän takin päällensä). Pikemminkin ajatteli kuinka puhdistavaa kaatosateessa juokseminen oli, märkien hiusten liimaantuessa kasvoille ja silmälasien oikeasti tarvitessa sellaiset pienet tuulilasinpyyhkijät 🙈. Se jos mikä sai ainakin tuntemaan olonsa eläväksi ja läsnäolevaksi.

Ehkä sitä siis pohjimmiltaan kykeni löytämään liikunnan ilon löytämällä itselle sopivat lajit, koska sellaisia ihan varmasti löytyy jokaiselle, kun lähtee rohkeasti kokeilemaan uutta. Jos ei rääkkitreeni ole sun juttu niin se on ihan okei. Jos ilo liikkumiseen löytyy myös jostakin muustakin kuin vaan ulkonäöllisistä tekijöistä, sen kipinä ehkä kantaa pidemmälle. Olipa se kipinä sitten kadotetun itsevamuuden löytäminen, oma kehittyminen, uuden oppiminen, kokemukset, henkinen tasapaino tai inspiraation hakeminen. Siinä sivussa voi tulla huomaamattakin niitä muutoksia vaikka sitten siihen omaan kehoon, jos se sattuu olemaan tavoitteena. Pääpointtina siis se, että kyllä, liikunnan ilo on mahdollista löytää vielä senkin jälkeen kun syömishäiriö on siitä joskus kaiken ilon vienyt tai kun on väärinoletetusti ajatellut ettei mikään liikuntalaji olisi mulle sopiva.

Miksi tai miten sä liikut?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.