Mielenterveys

Epävakaa persoonallisuushäiriö

epävakaa-persoonallisuushäriö-blogi

Epävakaata persoonallisuushäiriötä koskeva blogipostaukseni on ollut koko blogihistorian ehdottomasti luetuin aihe, joka on myös saanut eniten henkilökohtaista kiitosta. Se lämmittää mieltä, mutta päästyäni siihen suunnattuun hoitomalliin / terapiaan, on tietomääräni kasvanut valtavasti sitten viime postauksen. Vastaanottamieni viestien perusteella epävakaus edelleen tietynlainen leima otsassa, tai asia josta tiedetään oikeasti aivan liian vähän. Papereissa maininta epävakaa muuttaa radikaalisti sitä kuinka tulee kohdatuksi, ja diagnoosi tuntuu kulkevan mukana vaikka menisi näyttämään murtunutta jalkaansa. Myöskin vertaistukea on hirveän vähän löydettävissä esimerkiksi netistä.

EPÄVAKAA PERSOONALLISUUSHÄIRIÖ – MIKÄ SE ON

Lyhyesti alkuun: Persoonallisuus tarkoittaa ihmisille tyypillisiä, suhteellisen pysyviä tapoja toimia, tuntea ja käyttäytyä. Se kehittyy meille jo lapsuudessa. Kun jotkin persoonallisuuden piirteet alkavat muodostua ylivoimaisen vallitseviksi tai arkielämää haittaaviksi, voidaan epäillä persoonallisuushäiriötä. Epävakaassa persoonallisuushäiriössä tunteiden voimakkuus, impulsiivisuus ja ailahtelevuus ovat normaalia korostuneempia. Epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivälle tyypillistä on tunteiden ailahtelu, tunnereaktioiden voimakkuus, krooninen tyhjyyden kokemus sekä erilaiset omaan identiteettiin liittyvät ehkä ristiriitaisetkin käsitykset.

HAITALLISET KEINOT OVAT NURINKURISUUDESSAAN KEINOJA, JOIDEN AVULLA ON KYENNYT SELVIÄMÄÄN

Epävakaus on raastava kanssakulkija, joka on raskasta sekä kantajalleen että läheisille. Temperamentti on lapselle synnynnäinen ja temperamentista kehittyy myöhemmin persoonallisuus. Persoonallisuus ei ole siis peruuttamaton piirre, mutta suhteellisen pysyvä. Kun ympäristö ei tarjoa varhaisessa iässä turvallista tai persoonallisuutta tukevaa kasvuympäristöä, lapsi alkaa kehittää keinoja pärjätä, sopeutua ja selviytyä. Keinot ovat voineet olla joskus tarpeellisia, mutta myöhemmällä iällä ne voivat aiheuttaa haitallisia toimintamalleja ja uskomuksia, jotka eivät enää tue selviytymistä. Tällä tapaa ymmärrän itse sen, että epävakauden haitalliset toimintamallit ovat pohjimmiltaan ne keinot, joiden avulla on joskus selviytynyt silloisista olosuhteista. Haitalliset toimintatavat auttavat pakenemaan äärimmäisen kipeitä asioita, vaikka ulkopuolisen silmissä ne näyttävät epäloogisilta.

Ihmissuhdeongelmien tai toisaalta ihmissuhteiden äärimmäisen välttelyn taustalla voi olla pelko siitä että tulee jätetyksi, hylätyksi, jää yksin. Omien vaikeiden kipupisteiden – tai toisin sanoen tunnelukkojen – kohtaaminen voi aiheuttaa epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivälle mielensisäisen monimutkaisen kaavan, joka saattaa ulottua vuosien taakse, eikä sillä ole välttämättä edes mitään tekemistä kyseisen hetken kanssa. Se aktivoi syvimmälle ulottuvan pelon, kauhun ja vääristää sitä kuinka näkee sillä hetkellä maailmaa. Tällaiset tilanteet voivat aiheuttaa impulsiivisia keinoja hallita tilannetta vaarallisilla ja itsetuhoisillakin tavoilla. Äärimmillään se voi tarkoittaa impulsiivisia itsemurhayrityksiä, joissa pyrkimyksenä harvoin on oikeasti kuolla. Kun minulta on jälkeenpäin kysytty, miksi olen tehnyt niin, olen vastannut etten tiedä. En ole oikeasti tiennyt, koska en ole halunnut kuolla. Olen vaan halunnut paeta tilannetta, joka tuntuu liian kipeältä kohdattavaksi.

Eniten on helpottanut hankalien tilanteiden käsittely terapiassa, pala palalta. Mitä ajattelin, mitä tunsin, mitä sitten tapahtui, miten toimin. Monimutkaista toimintakaavaa on saatu pilkottua palasiksi, joka alkaa vaikuttaa kaikessa epäloogisuudessaan loogiselta. Nykyisin helpottaa eniten tieto, että useimmiten itsetuhoisilla ajatuksilla ei ole mitään tekoa tämän hetken kanssa, joten niitä on helpompi vastustaa.

”VÄÄRISTYNEET LASIT”

Epävakaalle on kehittynyt uskomuksia, joiden mukaan maailmaa tarkastelee ikään kuin vääristyneiden lasien kautta. Pitkäaikainen oireilu voi johtua siitä, että tiedostamatta tulee kohdanneeksi tilanteita, joissa toistaa vääristyneiden lasien kaavaa ja siten vahvistaa omia käsityksiään entisestään (”tulen aina kuitenkin hylätyksi”, ”täytyy olla täydellinen riittääkseen”, ”on parempi että patoaa aidot tunteensa eikä näytä niitä kenellekään”, ”en voi luottaa keneenkään” jne…). Ainoa keino korjata nämä ”vääristyneet lasit” on saada vahvistusta joka tukisi uudenlaisia uskomuksia, mutta se edellyttää vaikeiden asioiden kohtaamista ja myöskin luopumista turvallisista, ei-toimivista selviytymiskeinoista, joka voi tuntua pelottavalta.

KUIN OPETTELISI ELÄMÄÄN UUDELLEEN

Mä itse kutsun terapiaa myös matkaksi, sillä samalla joutuu pohtimaan perustavanlaatuisia kysymyksiä, kuten kuka olen ja välillä tuntuu kuin opettelisi elämään uudelleen. Ehkä on koko elämänsä oppinut kameleonttimaisesti muuntumaan ympäristön vaatimuksiin, ja samalla on hukuttanut todellisen itsensä kaiken sen alle. Se taas selittää identiteetin epävakauden, kuka minä sitten oikeasti olen minun mielestäni jos kukaan muu ei sitä määrittele? Aluksi voi tuntua pelottavalta kuoria itstestään pois kerros kerrokselta sitä mikä ei ole oikeasti omaa. Lopulta kuitenkin sitä kautta ehkä löytää sen aidon, oman itsensä.

VÄLITTÄMINEN, HYVÄKSYNTÄ, TURVA JA RIITTÄMINEN

Lämmin ja kepeä tunne jota haetaan haitallisilla keinoilla, on ehkä pohjimmiltaan lähellä samaa tunnetta kuin tulla rakastetuksi ja välitetyksi. Ehkäpä vaikkapa huomionhakuiseksi leimatut itsemurhayritykset ovat paradoksaalisesti jollekin ainoa hetki tulla näkyväksi sen jälkeen kun on ollut aina se näkymätön, pieni ja huomaamaton? Silloin kun tulee vääristämien lasiensa takaa työntäneeksi toisen kauemmas pelosta käsin, haluaisi kuitenkin eniten, että toinen ei hylkäisi vaan olisi läsnä. Keinot sen osoittamiseen eivät vain ehkä ole kovin toimivia.

Ensin voi opetella sanoittamaan erilaiset tunteensa, sillä ehkä on muodostunut vaikeaksi edes tunnistaa mikä tunne milloinkin on kyseessä. Sanoittamalla tuntemuksensa myös muille ja selittämällä näitä epäloogiselta näyttäviä toimintamalleja, voi auttaa läheisiä ymmärtämään tilannetta. Kun tulee tarpeeksi monta kertaa kohdatuksi, välitetyksi ja saa kokemuksen että on riittävä, alkaa muodostaa eheämpää käsitystä maailmasta jota ei enää katso vääristyneiden lasien takaa.

Rakkauden, välittämisen ja hyvien asioiden vastaanottaminen on kuitenkin saattanut muuttua vaikeaksi. On vaikeaa ottaa hyvää vastaan, sillä se saattaa tuntua niin hyvälle että se tuntuu lopulta jopa pahalle. Se voi murtaa jotakin sellaista sisältä, joka ei kuitenkaan lopulta riko, vaan eheyttää. Tähän liittyen linkkaan ehkä hullunkuriseltakin vaikuttavan harjoituksen YouTubesta, jonka avulla voi turvallisesti harjoitella vastaanottamaan välittämistä (klik). Uskon että ehdottoman välittämisen vastaanottamisessa piilee yksi iso avain paranemiseen.

SISÄINEN PUHE

Oma sisäinen puhe kehittyy sitä myötä, miten kuulee puhuttavan itsestään. Voi olla että vaikkapa rankan kiusaamisen seurauksena muiden sanat muuttuvatkin lopulta omaksi sisäiseksi ääneksi. Alkaa puhua itselleen kuinka vaikkapa kiusaajat puhuivat. Erilaisten sisäisten ajatuksien hahmottaminen erillisiksi puoliksi helpottaa tarkastelua siitä, mikä on oikeasti oma ajatus ja mikä muiden sanoista muodostunutta sisäistä puhetta. Tätä myötä on helpompi muuttaa sisäistä puhettaan lempeämmäksi ja kyseenalaistaa omia toistuvia sanoja joilla itseään solvaa – pahaksi, huonoksi, epäonnistuneeksi, rumaksi, typeräksi, riittämättömäksi, nössöksi ja niin edelleen. Vähitellen voi oppia kuuntelemaan mikä sanoma erilaisilla puolilla on. Voisiko solvaavalle ajatukselle sanoa vastaan? Voiko pakokauhun vallatessa rauhoitella sisäistä lastaan, nyt on kaikki hyvin?

TUNTEET EIVÄT TAPA

Lopulta terapia on ollut myös tunteiden kohtaamista kaikissa sen muodoissa ilman niiden tukahduttamista: surua, vihaisuutta, iloa, rakkautta, häpeää, syyllisyyttä. Ehkä opettelee tuntemaan ensimmäistä kertaa elämässään jotakin tunnetta, ja purkamaan sen rakentavalla tavalla. Oppii että tunteet eivät tapa. Ja tarpeeksi monta kertaa koettuaan sisäisen tunteiden kaaoksen sitä huomaa että siitähän voi oikeasti selvitä. Tarpeeksi monta kertaa itkettyään sisäistä henkistä tuskaa tukahduttamatta sitä (joka oikeasti tuntuu tappavan, tiedän), se muuttuu aina vähän helpommaksi. Tällaisina hetkinä mua itseäni helpotti kuunnella Paula Vesalan ”Tulkoon mitä vaan”-kappaletta. Tartuin sanoihin ”tulkoon mitä vaan”. Tulkoon mitä vaan, minä kestän sen ja selviän.

Vähitellen mielialojen mahdoton ailahtelukin alkaa vähitellen tasaantua, eikä se ole enää ylös alas sahaavia mielivaltaiselta tuntuvia pohjia ja huippuja. Tunteet ”palautuvat” helpommin taas tavalliselle, toimivalle tasolle. Tunteiden voimakkuutta selittää myös se, että ne kumpuavat jostakin niin varhaisesta iästä, että ne näyttäytyvät intensiteetillä joka vastaa lapsen suodattamatonta tunnetta. Se ei tarkoita että olisi lapsellinen, lapsen tasolla, ainoastaan sitä että tunteet näyttäytyvät kohtuuttoman voimakkaasti. Sekin kuitenkin voi tasoittua tuntemalla ehkä vuosien, tai vuosikymmenten edestä kaikkia padottuja tunteita. Reaktio ei enää vähitellen ole niin voimakas. Tunteita oppii käsittelemään, purkamaan ja kanavoimaan toimivalla tavalla.

DIAGNOOSEISTA HUOLIMATTA IHMINEN, JOKA ANSAITSEE TULLA KUULLUKSI JA KOHDATUKSI TUOMITSEMATTA

Tärkeintä on ollut tulla kohdatuksi muunakin kuin leima otsassa olevana epävakaana – ihmisenä niin kuin muutkin. Kokea tulevansa kuulluksi ja että sitä mitä sanon yritetään ymmärtää tuomitsematta. Että saa vastaanottaa empatiaa ja turvallisesti pohtia asioita etsimättä jotakuta jota osoittaa sormella, syyllistämättä ketään. Vaikka onkin vastassa vielä paljon käsiteltäviä asioita, olen kuitenkin jo pidemmällä kuin koskaan aiemmin. Tunnen valtavaa kiitollisuutta, vaikka elämä on vieläkin ajoittain aikamoista kaaosta ja kamppailua oman mielensä kanssa. Voi olla että epävakaus ei minusta koskaan täysin poistu, mutta piirteet voivat lievittyä ja elämä olla vielä joku päivä eheää. Sen kanssa oppii elämään, eikä se hallitse minua, vaan minä hallitsen sitä ja sen oireita. On myös ollut tärkeää tulla huomioineeksi sitä mikä on hyvin, mitkä ovat mun voimavarat elämässä, missä olen hyvä.

***

Diagnoosi ei määritä ihmistä, mutta joskus se on tärkeä tieto, joka antaa suunnan hoitaa sillä tapaa että se eheyttää ja vie eteenpäin. Tsemppiä ja voimia sinulle joka tätä luet, olitpa sitten toinen vertainen tai läheinen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.