Mielenterveys

Diagnooseista huolimatta minä – ihminen

Mustaa valkoisella. ”Pitkäaikaissairas” luen paperista, jonka posti juuri lähetti. Se on sana jonka painan mielestäni mielelläni pois. Termin käyttö herättää synkän ja toivottoman mielikuvan itsestäni ja saa kysymään, sitäkö olen. Tai sitäkö vain olen. Lisäisin mielelläni perään myös lauseen ”muttei toivoton tapaus”. Ja sen perään vielä ”kuitenkin myös kaikkea muutakin kuin sitä”.

Menoni ulottuvat pitkälti paikkoihin, jossa minut tyypitetään erilaisten diagnoosien kautta. Se on raskasta, olla leima otsassa kulkeva. Välillä ajatus ahdistaa niin paljon että ajattelen ihan konkreettisesti kulkevani leima otsassa, josta muut automaattisesti tekevät ennakkokäsityksensä. Ne tuskin aina ovat positiivisia. Haluaisin kuitenkin niistäkin huolimatta olla myös minä, ihminen. Paljon kaikkea muutakin kuin diagnooseja, mutta siitä puolesta kuitenkaan harvoin saan mahdollisuuden kertoa.

PicsArt_06-26-11.10.15

Toteutan varmasti myöhemmin postauksen jossa muistutan (ainakin itselleni) mitä muutakin olen diagnoosien lisäksi, mutta tämän postauksen ajattelin kuitenkin tehdä jakaakseni lyhyesti ajatuksia tästä hetkestä ja uudesta terapiasta.

Arkeni on pitkälti tasapainoilua täysin toivottoman sekä toiveikkaan, kykenevän ja pystyvän minän välillä. Yritän tehdä paljon sen eteen että toipuisin, mutta joskus päivän ainoaksi tavoitteeksi jää ”pysy hengissä”. Hyvistä päivistä otan kaiken irti täysillä, pahat päivät yritän hammasta purren kahlata vain läpi. Paljon omassa prosessisani on helpottanut pääsy oikeanlaiseen terapiaan, joka on suunnattu juuri omille diagnooseilleni. Edellinen ratkaisukeskeinen terapia auttoi kovasti löytämään voimavaroja, mutta nykyinen uusi pureutuu ensimmäistä kertaa syvälle ongelmien ytimeen, joista en oikeastaan edes ollut tietoinen. Kuvasinkin tilannetta aiemmin siten, että tuntuu kuin opettelisi elämään uudelleen.

Terapia on ollut hirveän raskasta, joka kertonee siitä että käsittelemme aiheita jotka ovat oikeasti kaiken taustalla. Vastapainoksi olen kuitenkin saanut paljon apua myös lyhyessä ajassa, mutta se on vaatinut myös minulta paljon irti päästämistä ja uuden opettelua. Vaikka haluaisin hoitaa asioiden käsittelyn alta pois vain mahdollisimman nopeasti sekä todeta vihdoin selvinneeni kaikesta, on valitettava sanoa että tällaiselle vähän hätäiselle ihmiselle terapia vaatii kuitenkin pitkäjänteisyyttä – edelleen. Vuosikymmenten painolasti ei kepene vielä kuukausissa, mutta se kepenee vähitellen. Tuleva kuukauden tauko tuo hieman aikaa hengähtää kaiken keskellä. Se on myös hyvää aikaa muistuttaa mieleeni, mitä kaikkea muutakin elämääni kuuluu kuin diagnooseja.

Vaikka terapia onkin terapiaa, on se tavallaan myös tietynlainen oppimismatka. En asetu terapeutin rooliin, mutta siitä huolimatta voin yrittää samalla oppia: ymmärtää ennen kaikkea itseäni sekä ihmismieltä. Psykologiasta valmiiksi kiinnostuneena omakohtaiset kokemukset ovat opettaneet paljon, välillä ehkä enemmän kuin mitä silloin jos tietyt asiat kirjasta lukisi. Psykologia onkin itselle sellainen tieteen suuntaus, jossa tieto ei lisää tuskaa vaan pikemminkin tiedonjanoa.

toivon-kortit-hidasta-elämää

Joskus diagnoosieni ääneen sanominen somessa, tai ylipäätään yhtään missään ahdistaa, koska ihmiset harvoin tietävät mistä on oikeasti kyse. Tällöin on varaa täyttää tietämättömyyden aukkoja omilla spekulaatioilla tai ennakkoluuloilla. Jostakin kuitenkin hyvin kiteytettynä tiivistyy ajatus: tietoisuus lisää ymmärrystä ja ymmärrys hyväksyntää. Jos ei kukaan puhu asioiden puolesta, ne pysyvät poissa ihmisten tietoisuudesta ja tällöin tulevatkin aiheuttamaan ennakkoluuloja.

Monelle sana epävakaa persoonallisuushäiriö ei sano mitään, tai jos sanoo niin ehkä jotakin aivan hirveää. Toisaalta jos itse kärsit epävakaasta persoonallisuushäiriöstä, kuinka paljon vertaistukea netistä ylipäätään löytyy – ei hirveästi ainakaan oman googletteluni taidoilla? Diagnoosin ääneen sanominen tekee minut itseni myös haavoittuvaksi, täälläkin, mutta toivon että jatkossa voin jakaa myös siihen liittyvää vertaistukea, etenkin mitä olen nyt terapiastani saanut irti. Lisäksi jakaa tietoa kuinka siitäkin huolimatta eheämpi elämä on kaiken jälkeen mahdollista.Toisaalta lisätä toivottavasti myös ymmärrystäkin.

mielenterveys-blogi

”Jonakin päivänä hyväksyt tämän, mitä nyt käyt läpi. Anna itsellesi aikaa.” Näihin sanoihin kiteytettynä halusin vain muistuttaa että diagnooseista huolimatta, olivatpa ne sitten fyysisiä tai psyykkisiä, olet myös paljon kaikkea muutakin.

Arvokas ihminen, juuri sinä.

4 Comments

  • Marr1e

    Kiitos tästä kirjoituksesta, samoin kuin siitäkin, missä kerroit enemmän epävakaasta persoonallisuudesta.

    Minä sinua kymmenen vuotta vanhempi ja diagnoosina toistuva masennus ja traumaperäinen stressihäiriö. Nyt olen ollut puolitoista vuotta sairauslomalla. Uusi terapiajakso alkoi vuosi sitten, mutta vasta nyt havahduin itse, etteivät ne selitä kaikkea. Kun taas tuli ensin valtava haltioituminen ja sitten valtaisan pettymysraivon kautta tippuminen masennukseen ja tyhjyyteen.

    Vasta nyt havahdun, että kun luen epävakaasta, luen kuin itsestäni. Helpottavaa, hyvin helpottavaa! Ymmärrys itseä kohtaan kasvaa. Mutta nousee myös suru, melkein musertaa. Että totisesti tämä tulee olemaan osa elämääni. Onkin jo. Nyt alkaa matka kohti asian hyväksymistä. Surukin kai aikanaan lievittyy, kun itsensä hyväksyminen kaikkinensa etenee.

    Mutta vertaistukea, sitä näyttää totisesti olevan vähän saatavilla. Toivottavasti sinä kirjoitat jatkossakin omista kokemuksistasi ja havainnoistasi, mikä auttaa sinua pysymään balanssissa ja elämän valoisalla puolella.

    Voimia ja iloa alkavaan syksyyn!

    • Enni

      Kiitos kommentista! 🙂 Kiitos myös kun jaoit omia kokemuksiasi. Olen nyt käynyt epävakaaseen suunnatussa terapiassa arviolta puoli vuotta, ja joskus ajattelin että epävakaus olisi ikään kuin jokin sisäänrakennettu virhe, mutta olen saanut todeta ettei asia niin todellakaan ole. Tämä terapia on minua auttanut enemmän kuin mikään aiempi hoitomuoto, ja puolessa vuodessa olen mennyt valehtelematta luultavasti eniten eteenpäin elämässäni kuin koskaan aiemmin. Toki takapakit ja hankalat hetket kuuluvat myös väistämättä mukaan. Kuitenkin kun ymmärtää omaa diagnoosia oikeasti paljon syvällisemmin, on se lisännyt tietoa miten etenkin tuon epävakaan ja ahdistuksen kanssa voi pärjätä ja että toivoa on. Joskus luulin että peli olisi oikeasti menetetty ja olen aivan mahdoton, toivoton tapaus.

      Uskon että sitä varmasti käy kaikki ikävät tunteet läpi tuollaisissa tilanteissa, mutta uskon että surukin lopulta muuttaa muotoaan: menneisyydelle ei voi mitään, mutta tuleva on vielä edessä. 🙂 Minulla on ollut suunnitteilla postaus juurikin tästä epävakaasta ja kuinka sen kanssa todella voi oppia elämään, mukava jos aiheelle löytyy kiinnostuneita lukijoita. Vertaistukea tosiaankaan ei netistä edelleenkään juurikaan löydy. Yritän toteuttaa postauksen jossakin välissä! Tsemppiä ja toivonpilkahduksia kovasti sinunkin syksyyn!

  • Tuija H

    Täällä olisi yksi nelikymppinen epävakaa, postraumaattinen ja masentunut nainen ja äiti, joka on oireillut yli 30 vuotta. Viimeiset 10 vuotta vasta, ja hyvin pienin askelin, olen kulkenut kohti parempaa terveyttä. Kiitos sinulle kirjoituksestasi, vertaistuki on ainakin minulle ollut kaikkein paras lääkitys, vaikka muitakin on käytössä. 😉 <3 Hyvää kesää ja enemmän parempia päiviä tulevaisuuteen. May The Force be With You!

    • Enni

      Kiitos kovasti! Täällä taas vähintäänkin 10 vuoden oireilun jälkeen helpottunut siitä, että pääsee vihdoin oikeanlaiseen hoitoon joka myöskin auttaa. Kaikkien kierrettyjen hoitopaikkojen jälkeen sitä ehti jo turhautua, mutta vähitellen on löytänyt myös toivonkipinöitäkin tulevaisuudesta. Kiteytit hyvin – vertaistuki on suuri lääke ja helpotus, vaikka lääkityksestä onkin ollut myös apua vaikkakaan ei ehkä juuri tuohon epävakaaseen. <3 Kiitos kovasti, samoin sinulle ja tsemppiä omalle matkallesi! 🙂 Ihana kommentti, joka sai hyvälle mielelle ja rohkeutta jakaa lisää vertaistukea!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.