Puheenaiheet

Ammattirooli ja blogi – mahdoton yhdistelmä?

Olen itkenyt ja nauranut. Päätynyt tutoriksi ja tutorleirille keskelle Joutsan metsiä. Kuunnellut sumuisten maisemien ohi vilahtaessa kajareista soivaa Arttu Wiskaria ja jutellut ruokapöydässä Moskovan valoista. Lukenut lakitekstejä, stressannut tenttejä ja tiennyt olevani askeleen lähempänä unelmia. Ollut hirveän väsynyt, mutta silti älyttömän kiitollinen.

86C784ED-FD49-400A-88DE-558AF7545641

Koulu on lähtenyt hyvin käyntiin, mutta ihan uusi elämäntilanne on vaatinut sopeutumista. Ekat viikot painuin valehtelematta suoraan nukkumaan päästessäni kotiin. Vähitellen on alkanut muodostua kuitenkin rutiineja, joihin mahtuu taas vähitellen niitä tuttuja ja turvallisiakin asioita.

En olisi koskaan ajatellut pääseväni tähän pisteeseen. Vaikka se oli kaukainen tavoite, ajattelin ettei kovinkaan realistinen sellainen. Hypätä yhtäkkiä taas koulumaailmaan ja jaksaakin opiskella. Oli spontaani päätös hakea kouluun, mutta se tuntui siinä vaiheessa oikealta. Tuntui vielä silloinkin kun havahduin että kaikkien mutkien kautta opiskelen oikeastaan just sellaisia aiheita, mikä mua eniten kiinnostaa.

Ennen elin kirjoittaakseni ja blogi oli tärkeä henkireikä jonka avulla elämän sai aikataulutettua ja pääsi tekemään jotakin itselle tärkeää. Oli helppo kirjoittaa tänne aiheesta kuin aiheesta, koska tavallaan kukaan ei tiennyt mua mitään muuta kautta kuin blogin myötä. Helpotti avautua arjesta f-koodien keskellä ja tuntui tärkeältä puhua siitä postausten muodossa tarjoten muillekin ajatuksia. Mutta koulun myötä on alkanut rakentua tietynlainen ammattirooli, jonka myötä pohdin onko oikeus enää kirjoittaa julkisesti omilla kasvoilla aroista aiheista? Haluanko edes että ihmiset tietävät?

En henkilökohtaisesti edes kauheasti pidä omien kuvieni jakamisesta mihinkään, vaikka joskus joku kiva selfie on mukava jakaa Instagramin puolelle. Rakastan silti kirjoittaa, eikä haittaisi kirjoittaa ilman kasvoja. Joskus on kuitenkin kiva myös antaa teksteille kasvotkin. Ja jos ollaan rehellisiä, yksikään ammattirooli ei poissulje myös sitä etteivätkö erinäiset mielenterveyden haasteet voisi koskettaa silti. Mutta eri asia haluaako niistä sitten puhua niin että jokainen ihminen niitä pääse lukemaan. Niiden kasvojen kanssa.

1C5588E7-65CC-48A3-831B-1B657F2FA154

Tuntuu että blogit pääsääntöisesti ovat myös ehkä jo vähän mennyt juttu. Vakituiset lukijat ovat jääneet suurimmaksi osaksi pois, mikä ei tosin haittaa kun blogi on muutenkin vähän täynnä aiheita laidasta laitaan. Postaukset saa silti hyvin kohdennettua niille, joita juuri kyseinen aihe kiinnostaa ja päin vastoin se on ehkä nostanutkin katselukertoja.

Blogin jatko on pyörinyt mielessä ja päätös pitäisi tehdä viimeistään vuoden vaihteessa eli sinänsä sillä ei nyt vielä kiire ole. Olen pohtinut eri vaihtoehtoja – vaihtaako postaukset lähemmäs mielipidetyyliin tai tarinamuotoiseen, kuvat kulkien jossakin muodossa myös rinnalla. Saako ammattirooliin kasvamisen ja blogin silti sulautettua jotenkin yhteen? Vähän vähemmän omilla kasvoilla?

Menneisyys on muovannut sen henkilön joka just tässä olen, enkä olisi tällainen ilman sitä. En halua unohtaa mistä tähän on tultu. En unohtaa sitä miten välissä olleet vuodet ovat henkisesti kasvattaneet, enkä sitä miten ne ovat opettaneet olemaan kiitollisia elämän pienistä asioista. En häpeä puhua vaikkapa masennuksesta, mutta välillä on yllättävän kiva tuntea olevansa myös jotakin ilman yhtäkään diagnoosia ja lääketieteen määritelmää. Ehkä blogi jatkuu, mutta vähän eri tavoin toteutettuna. Olisi silti sääli poistaa vanhat postaukset, sillä ne ovat osa sitä kasvuprosessia ja matkaa juuri tähän pisteeseen. Ehkä tämä on kuitenkin taitekohta jollaisia elämässä väistämättä tulee vastaan, ja samalla se heijastuu myös pakostikin blogin sisältöön.

Katsotaan mitä keksin!

Jätä vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.